tiistai 21. heinäkuuta 2015

Kiva, kiitti moi!

Tämä postaus on kirjoitettu jo alkukeväästä. Olen kääntänyt ja vääntänyt, korjannut maltillisemmaksi ja sitten taas antanut kaiken tulla suoraan sydämestä. Olen miettinyt uskallanko tai kehtaanko tätä sanoa ääneen. En kuitenkaan haluaisi tulla väärin ymmärretyksi ja pahoittaa niiden parin ihmisen mieltä, jotka ovat todellisia ystäviä ja joilla ei ole osaa eikä arpaa kyseiseen asiaan. Joka tapauksessa päädyin tämän julkaisemaan, jo siksikin etten ilmeisestikään ole ainut tämän kaltaiseen tilanteeseen joutunut. Siksi hyvät ihmiset älkää heittäkö kirvestä kaivoon jokaisen ihmisen kohdalla, jos joukosta paljastuu muutama mätämuna.

Nyt on vasten periaatteitani, pakko heittää ilmoille muutama negatiivinen fakta. Tällä hetkellä, mua lievästi sanottuna pännii lähes joka ikinen lapseton kaveri. Tai no voiko kavereiksi edes kutsua näitä ihmisiä, jotka olettavat, että meille sopii aina kun he haluavat nähdä, mutteivat ole itse valmiita tekemään yhtään mitään, saadakseen aikataulunsa sopimaan meidän aikatauluihin. Toki ymmärrän, että myös me voidaan silloin tällöin joustaa vaikka meillä lapsi onkin, muttei hirveästi enää huvita kun monen päivän aikataulujen järjestelyn jälkeen on vastaus viittä minuuttia ennen sovittua, en pääsekään. Tai vielä pahempi hiljaisuus ja tulematta jättäminen siihen saakka kun heille taas seuraavaksi sopisi. Heti alkuun haluan sanoa, ettei tarkoitukseni ole loukata ketään tai nostaa itseäni muita paremmaksi vaan availla vähän ihmisten silmiä, jos tämä jonkun asianosaisen silmiin osuu.

En tiedä millä ihmeen periaatteella nämä ihmiset kuvittelevat, että lapsiperheen kotiin voi tulla kello kymmenen illalla ja vieläpä ympäripäissään. Saatikka soittaa ovikelloa kello kaksi yöllä, jättää tyhjiä tölkkejä lojumaan olohuoneen lattialle, tupakantumppeja rapunpieleen ja lasinsiruja talon nurkalle. Mua ei ihan hirveästi huvittaisi aamulla siivota koko taloa ennen kuin uskallan päästää Ilonan alas sängystä tai haravoida pihaa ennen kuin uskaltaudun ulos lapsen kanssa. Myönnän etten vielä parivuotta sitten olisi itsekään osannut kuvitella kuinka hektistä, kiireistä ja muuttuvaa lapsiperheen arki on, mutta kyllä mun järki sen verran olisi jo silloin sanonut, etten mitään yllämainituista olisi edes harkinnut tekeväni. 

Jos joku edes joskus yrittäisi joustaa pitkistä aamu-unistaan tai illan menoihin valmistautumisestaan sen verran, että pääsisi joskus käymään kanssamme jossain ihmistenaikoihin, olisin enemmän kuin tyytyväinen. Se kun nyt vaan sattuisi olemaan helpompaa kuin pitkittää Ilonan yöunille menoa parilla tunnilla. Vaikka jos ihan totta puhutaan eipä mua enää edes pahemmin haittaa etteivät kyseiset ihmiset viitsi sitä vaivaa nähdä, jos he eivät vieläkään, puolitoistavuotta tällaista elämää sivusta seuranneena ymmärrä mitä saa ja mitä ei saa tehdä lapsiperheen läheisyydessä. Olen aiemminkin puhunut samasta aiheesta hieman maltillisemmin ja valitellut kuinka suurin osa kavereista häipyi jo raskausaikana ja nyt kun nämä kyseisetkin henkilöt ovat päättäneet pienentää ystävyyden minimiin, uskallan sanoa ääneen tämän kaiken, koska minulla ei suoraan sanottuna ole enää mitään menetettävää. Mieluummin olen yksin kuin huonossa ystävyyssuhteessa. 


Millaisia kokemuksia teillä on lapsettomien kavereiden yhdistämisestä perhe-elämään?

2 kommenttia:

  1. Ikävää että tuollaisia kokemuksia sulla :( meillä on melko hyvin ainakin tähän asti mätsännyt kaveritreffit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan mullakin toki ihan hyvin mätsännyt niiden kanssa, jotka ovat sitten loppupeleissä olleet oikeita ystäviä :) taitaa olla aika paljon kiinni siitä millaiseen kaveriporukkaan on itsensä ajanut ennen lapsia..

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...