tiistai 17. maaliskuuta 2015

Äitiyteen hurahtanut

Olenko minä hyvä äiti? Tämä on kysymys, joka varmasti eksyy jokaisen äidin mieleen aina silloin tällöin. Asioita pyörittelee mielessään, kääntää ja vääntää ylösalaisin. Muistaa heti ne kerrat kun, vastasi puhelimeen ennemmin kuin nosti itkevää lasta syliinsä, osti uuden takin ennemmin itselleen kuin lapselleen tai jätti lähtemättä ulos koska ei vaan yksinkertaisesti jaksanut eikä huvittanut.

Lopulta muistaa kuinka paljon useammin onkaan unohtanut itsensä ja laittanut lapsen etusijalle. Joku kutsuisi tätä hurahtamiseksi, mutta omasta mielestäni teen asioita, joita minun äitinä kuuluu ja ennen kaikkea haluan tehdä. 

- Olen käynyt suihkussa silloin kuin lapsi sattuu antamaan aikaa enkä silloin kuin hiukset sitä pyytävät.

- Olen istunut eteisen lattialla päivästä toiseen toppapuku päällä, jottei lapsi joudu odottamaan ulkovaatteissaan.

- Kulkenut pulautukset ylleen saama paita päällä ihmisten ilmoilla, koska hoitolaukun ainoaan koloon piti saada mahtumaan vielä viidennet vaihtopotkuhousut eikä missään nimessä vaihtopaitaa itselle.

- Olen istunut lähes päivittäin ruokapöydän vieressä maha kurnien, katselemassa kun toinen syö. Himoinnut kuola valuen sivupöydällä odottavaa sipsipussia, mutta jättänyt sen siihen vain koska en halua mässäillä lapsen edessä, kun hän ei voi saada.



- Olen pessyt koneellisia ja taas uusia koneellisia vauvanpyykkiä, jättänyt omat vaatteeni pyykkikorin pohjalle ja kulkenut laatikon pohjalta löytyneissä rikkinäisissä legginseissä.

- Yhteenlaskettuna olen istunut viikkoja sohvan reunalla imettämässä. Silloinkin kun se sattuu, silloinkin kun ne omat pyykit odottavat siellä pyykkikorin pohjalla ja silloin kun pitäisi jo istua ratin takana. 

- Olen hylännyt haaveet uusista talvikengistä, jotta lapseni saa parhaan mahdollisen haalarin. Olen viettänyt tietokoneen edessä useita öitä etsien hinta-laatusuhteeltaan parasta välikausipukua.

- Olen kieltäytynyt yhä uudelleen ja uudelleen lähtemästä juhlimaan ja järjestänyt kyläilyt niin ettei lapsen rytmi mene sekaisin. 



- Olen kiertänyt kirppiksiä, selannut tarjouslehtisiä, venyttänyt penniä, säästänyt sieltä ja täältä koska haluan lapselleni vain parasta.

- Olen padonnut sisääni lukuisat tunteet niin miestä kuin lastakin kohtaan, koska lapsen kuullen ei yksikertaisesti huudeta, saatikka paiskota ovia tai tavaroita.

- Olen puhunut miljoonia lauseita lapsestani, ensiaskeleista, uusista sanoista, erilaisista ilmeistä, maistetuista ruoka-aineista, ihon laadusta, viiden minuutin muutoksista päivä rytmissä.

- Olen vaihtanut nahkatakin ja korkkarit tuulipukuun ja kumppareihin. Oppinut jopa käyttämään pipoa ja lippalakkia. Siis totaalisen hurahtanut, pudonnut jonnekin kuoppaan jossa näkee vain lapsensa. Olen onnellisesti omassa kuopassani, odottaen sitä päivää kun joku kiskaisee minut ylös ja tokaisee "Sun lapsi on jo yläasteella, kyllä se pärjää". 

Eihän kukaan voi olla huono äiti jos laittaa aina tai edes useimmiten lapsensa tarpeet omiensa edelle. Ei varsinkaan jos siitä nauttii. Minä nautin, täysin rinnoin. Olen äiti 120 prosenttisesti, vasta sen jälkeen nainen, avovaimo, ystävä, sisko, tytär ja kaikkea muuta mitä elämä vaatii. Silti olen viettänyt lukuisia unettomia öitä miettien jääkö lapselle pysyvät traumat kun tiuskaisin lattialle lentäneestä lautasesta, riittääkö haalarissa 5 000 mm vesipilariarvot tai pitäisikö tuulipuku sittenkin jättää naulaan ja heittää korkkarit kattoon? Onneksi kuopan pohja alkaa nousta muiden tasolle sitä mukaa kun lapsi kasvaa ja Instagram seuraajanikin saavat mielenrauhan kun etusivulle ei enää joka päivä ponnahtele uusia hehkutuksia perhe-elämästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...