keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Inttilesken elämää

Neljä kuukautta takana, yksi edessä. Kuulostaa vähältä, mutta pahimpina päivinä tuntuu iäisyydeltä. Puolivuotta kestävä inttileskeys ei tappanutkaan, vaikka aluksi niin pelkäsin. Satutti kyllä, mutta ajan kanssa kipuun ja yksinäisyyteen tottui eikä maailmaan loppu tullutkaan. Moni kauhisteli miten pärjään kaksin pienen lapsen kanssa. Itse uskallan väittää, että tilanne olisi ollut paljon rankempi jos lasta ei olisi. Olisin jäänyt sängyn pohjalle makaamaan, murehtimaan ja ikävöimään. Selaamaan valokuvat uudelleen ja uudelleen. Pieni taapertaja, joka ei ole hetkeäkään hiljaa saati sitten paikallaan, ei anna aikaa murehtia turhia. Meidän arki pyörii samalla tavalla kuin ennenkin, ehkä jopa enemmän rutiinilla. Ilona tuo iloa ikävän keskelle ja saa nousemaan ylös sängystä joka aamu. Parisuhdekin toimii paremmin kun samaa naamaa ei katsele päivästä toiseen ja vähäinen yhteinen aika tuntuu paljon merkityksellisemmältä.



Joka tapauksessa ikäviäkin päiviä mahtuu mukaan. Valvotun yön jälkeen ei voisi kaivata mitään enempää kuin yhden halauksen aloittamaan paremman päivän. Viikon nukkuttamistappeluiden jälkeen mikään ei olisi helpottavampaa kuin laskea lapsi välillä jonkun toisen syliin. Onneksi on sukulaisia ja ystäviä, jotka ovat aina valmiita auttamaan. Vaikken lastenhoitoapua pahemmin ole tarvinnutkaan ei aikuismainen seura koskaan ole pahitteeksi. Välillä tuntuu, että pyydän ihmisiä kylään ihan mitättömien asioiden vuoksi ja kulutan muiden aikaa turhaan.

Ainoa asia, joka armeijassa on varmaa on se ettei mikään ole varmaa. Asioiden suunnitteleminen etukäteen on mahdotonta. Lapselle ei uskalla koskaan sano 'Isi tulee pian kotiin' jos isi ei kuitenkaan tulekaan ja tietenki se tulee juuri silloin kun olet itse suunnitellut jotain aivan muuta. Puolentunnin varoitusajalla on peruttava kaikki entiset suunnitelmat. 



Kuinka raastavaa on katsoa pientä, joka jää oven taa itkemään kun isi lähtee. Niin pientä, joka ei ymmärrä vaikka kuinka yrittäisit selittää isin tulevan pian takaisin. Vielä seuraavana aamuna kierrettään koko talo 'isiä' hokien. Yhtä ihanaa ja palkitsevaa on kuitenkin nähdä kuinka oven kolahtaessa neiti konttaa isin syliin niin lujaa kuin pienillä jaloillaan pääsee. Mutta mikä pettymys jos oven takana ei olekaan isi.. Onneksi armeijan loppua kohden rytmit ovat tasoittuneet ja Joni seisoo oven takana, joka perjantai lähes minuutilleen samaan aikaan ja Ilona odottaa oven takana jo muutamaa minuuttia aikaisemmin. Uskomatonta kuinka tarkka pienen ihmisen sisäinen kello voikaan olla. 



Onneksi olemme niin onnellisessa asemassa, että meiltä Sotilaskotiin on vain kymmenen minuutin kävelymatka ja pahimman ikävän iskiessä voidaan käydä isiä katsomassa vaikka joka ilta. Ja pianhan koko homma on ohi sillä ainakaan minun tietääkseni armeijasta ei ole tulossa koko päiväistä työtä ja saadaan isi kotiin ihan joka illaksi. Toisenlainen tilanne on Ja pahimpia on aamut... blogissa, jonka kirjoittaja kuvailee itseään ikuiseksi inttileskeksi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...