torstai 13. marraskuuta 2014

Äiti on nyt vähän väsynyt..

Ihana vauva-arki, pitkät yöunet, toimiva parisuhde ja riittävästi omaa aikaa. Tältä meidän elämä näytti puolivuotta sitten. Sitten tuli kesähelteet, Jonin armeijaan lähtö ja hampaat, mutta uni ei tullut. Kolme kuukautta oli jokin syy jonka vuoksi äiti oli vähän väsynyt. Tuli neljäs kuukausi, iltayhdeksän nukkumaan meno aika vaihtui kahteentoista, kolmeen tai viiteen. Kolmen, neljän tunnin heräilyvälit vaihtuivat maksimissaan tunnin nukkumispätkiin. Aamuinen saamattomuus ja aikainen nukkumatin tulo vaihtuivat läpi vuorokauden jatkuvaan uupumukseen.

Itsepäisenä ihmisenä ajattelin; 'Kyllä minä pärjään, olen aina ennenkin pärjännyt'. Tulinko ajatelleeksi mitä jos en tällä kertaa pärjäisikään? En tullut. Itsepähän olet soppasi keittänyt -sanonta kaikui päässäni päivittäin. Me haluttiin lapsi vaikka tiedettiin unettomista öistä, koliikkivauvoista ja hampaiden tulosta. Tiesin alusta asti, että syksyn tullen jäisin yksin, mutta otin haasteen vastaan. Eihän missään nimessä voi pyytää apua jos on itse itsensä tähän tilanteeseen ajanut. Mutta ei kai kukaan lasta suunnitellessa toivo pääsevänsä valvomaan, heräilemään puolentunnin välein tai kanneksimaan kitisevää lasta yöstä toiseen. Jokainen toivoo omalle kohdalleen helppoa lasta ja ihanaa ruusuista vauva-arkea. Iloisia hymyjä aamu yhdeksältä, yhteisiä leikkihetkiä, pieniä heiluvia varpaita ja kauan toivottuja ensikertoja yhä uudelleen ja uudelleen. Sellaista meidän arki olikin ensimmäiset puolivuotta. Sen jälkeen meidät tiputettiin alas jyrkänteeltä. Sairaalasta kotiutumispäivästä asti toimineet unirytmit ja yhdet yösyötöt olivat yhtenä iltana poissa. Noin vain sormia napsauttamalla, ihan kuin täällä olisi valvottu yöt aina. Valvominen ei olisi, ehkä tullut niin kovaa vasten kasvoja jos arki olisi ollut sellaista heti Ilonan synnyttyä tai edes silloin tällöin. 



Kolme kuukautta jaksoin hyvin, aamuisin harmitti nousta lyhyeksi jääneen yön jälkeen, mutta päivät sujuivat mallikkaasti. Neljännen kuukauden sinnittelin kahvilla, suklaalla ja ajatuksella siitä, että pakkohan tämän on joskus loppua. Loppua ei näkynyt ja mielessä alkoi yhä useammin pyöriä, äitini ilmoille heittämä ajatus Ilonan yö kyläilystä. Miten ikinä kehtaisin pyytää apua kun jo tämän postauksen julkaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Osaisiko Ilona nukkua ilman tissittelyä kun tietäisi ettei sitä ole saatavilla? Paheneeko eroahdistus kun pelko äidin hylkäämisestä muuttuukin todeksi? Loppuuko yö heräilyt vai paheneeko valvottaminen?



Läheisille lähtevät puhelut ja viestit väkisin tehdyistä asioista alkoivat olla jo niin teennäisiä ajatuksen muualle saamisia, että asialle oli tehtävä jotain. Päällisin puolin olin kunnossa. Jaksoin hoitaa lapsen ja jotenkuten myös kodin, mutta sisällä kuohui. Unohdin itseni täysin. En muistanut syödä ja juoda, en osannut mennä nukkumaan vaikka väsytti enkä jaksanut pestä hiuksiani vaikka seuraavana päivänä oli tärkeä meno. Jätin vauvakerhot suosiolla väliin, unohtelin asioita, jääkaappi ammotti tyhjyyttään ja päälläni roikkui päivästä toiseen samat kuteet. 



Päällimmäisenä ajatuksena tiesin etten enää ikinä halunnut päätyä samanlaiseen tilaan, jossa olin ennen kuin Ilona ilmoitti tulostaan. En halunnut, että lähipiirini luulisi kaiken olevan hyvin, jos sisälläni ajatukset sinkoilevat laidasta toiseen, enkä tiedä itsekkään mitä elämältä haluan vai haluanko mitään. Onneksi minulla on ihana välittävä lähipiiri, jonka ansiosta uskalsin puhua asiasta neuvolassa. Neuvolantäti ehdotti unikoulua, joka toimikin odotettua paremmin ja tämä viikko on pienestä kuumeilusta huolimatta nukuttu paremmin kuin aikoihin. 

Valitettavasti osaan kuvitella tilanteen, joka ajaa yksinäisiä äitejä tai ylipäätään ihmisiä, epätoivoisiin tekoihin, joita mediassa on ollut valitettavan paljon esillä. Olen niin kiitollinen etten itse ole ajautunut tällaisiin tekoihin tai edes ajatuksiin. Kuten suurin osa ihmisistä myös minä sanon etten ikinä pystyisi edes ajattelemaan mitään sellaista, mutta voiko kukaan varmaksi vannoa. Ei kukaan tarpeeksi väsyneenä ja epätoivoisena pysty hallitsemaan ajatuksiaan tai välttämättä edes tekojaan. Jotta tällaisiä tragedioita ei sattuisi tulisi jokaisella ihmisellä olla yhtä tarkkasilmäinen ja välittävä lähipiiri kuin itselläni on. Muistattehan tekin tarjota apua ja tarkkailla ja kysyä onko läheisillänne kaikki hyvin?

2 kommenttia:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...