sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Aina kakkonen

Vuosi sitten kesällä raskausuutiseni tultua julki, lähti sen myötä suurin osa kavereista. Ihmiset, joita olin pitänyt kavereinani unohtivat minut tuosta vain kasvavan mahani vuoksi. Asiaa pohtiessani tajusin että nämä "kaverit" olivat kavereitani vain humalassa. Arkisin saatettiin vain sanoa moi, kaupassa törmätessä. Suurin osa kavereistani olivat miehiä tai poikia, jotka lähestyivät vain viikonloppuisin. Meillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin alkoholi. Vaikka olinkin melkein vuoden seurustellut oli vasta raskaus, kunnon sinetti sille etten ollut enää vapailla markkinoilla. Toisaalta olin pettynyt kun totuus iski vasten kasvoja, mutta toisaalta tiesin koko ajan sisimmässäni, että osa poikakavereistani on kavereitani vain odottaen päivää, jolloin olisin taas vapaa. 


Tyttökaverit jaksoivat pitää yhteyttä vielä raskauden loppuun ja silloin tällöin kysellä mitä kuuluu tai jäädä suustaan kiinni kassajonossa. Ilonan synnyttyä sain rutkasti onnitteluja, mutta sen jälkeen loputkin kaverit katosivat kuin tuhka tuuleen. Vain parhaimmat ystävät jäivät. Heitäkään en voi kutsua enää ystäviksi, vain kavereiksi. Ei ystävyys ole sellaista, että korkeintaan kerran kuussa nähdään ja kerran viikossa viestitellään puhelimitse. Olo on tosi pettynyt. Koska minulla on lapsi, olen minä aina se kakkosvaihtoehto. Se, jonka kanssa vietetään aikaa jos parempaa tekemistä ei ole. Kun pyydän kavereita käymään on vastaus yleensä, "Täytyy kattoo jos ei oo muuta". Sellaisina hetkinä tunnen itseni tosi yksinäiseksi ja epäonnistuneeksi. Jos kyse on esimerkiksi muutaman viikon päässä olevasta päivästä, on todella turhauttavaa olla järjestämättä mitään menoa kyseiselle päivälle jos toinen nyt kuitenkin sattuu tulemaan. Sitten kun hän ei tulekaan saan yksin pyöritellä peukaloitani koko päivän ja harmitella kun olisi ollut jokin muukin meno, jonka on tämän kaverin vuoksi perunut.


Myönnän itsekin peruneeni sovittuja menoja sen takia, että Ilona on ollut kuumeessa tai kun yö on nukuttu niin huonosti etten yksinkertaisesti jaksa. Nämä ovat kuitenkin mielestäni ymmärrettäviä syitä ja ymmärrän vastaavat syyt myös kavereilta, joilla ei lapsia ole. Mutta sitä en ymmärrä, että olen kakkosvaihtoehto, koska minulla on lapsi enkä voi lähteä baariin tai ylipäätään ilman lasta minnekään. Ykkösvaihtoehtoja ovat ne joiden seurassa voi olla humalassa tai käyttäytyä asiattomasti, puhumattakaan niistä, jotka suostuvat kuskaamaan ympäri Suomea yötä myöden. 


Monet eivät ymmärrä, että olen sama ihminen kuin aina ennenkin, vaikka olenkin äiti. Se on vain yksi osa minua, olen silti edelleen ystävä, puoliso, isosisko, tytär ja paljon muuta. Minun kanssa voi edelleen puhua ihan samoista asioista kuin ennenkin. Ei seurassani ole kiellettyä käyttää kirosanoja, heittää alatyylistä huumoria tai puhua miehistä ja viikonloppuisista bileistä. Tiedän, että keskusteluni ajautuvat usein Ilonaan ja vauva-arkeen, mutta juuri siksi vaadin, että te joka tapauksessa rakkaat kaverini puhuisitte myös jostain muusta. En tule kateelliseksi kuullessani juttuja ryyppyreissuista ja sekavista suhteista. Minun kohdallani sellainen elämä on taakse jäänyttä ja hyvä niin, mutta minäkin olen sen kokenut. En pidä juttuja lapsellisina tai tyhminä. Eläisin itsekin sellaista elämää edelleen jos en olisi tullut raskaaksi ja on ihan kiva kuulla millaista se voisi nyt olla.



Jos joku lukija itsensä tästä tekstistä tunnistaa, tarkoitukseni ei ole loukata ja paheksua. Halusin vain purkaa tunteitani siitä miltä minusta välillä tuntuu, ei siis läheskään aina, mutta harmittavan usein.


Ihanissa kesäfiilistely kuvissa on pikkusiskoni, joka on lähes aina valmis tulemaan meidän seuraksi vaikkei kukaan muu ehtisi. Yhä useammin saan kuitenkin hänenkin suustaan kuulla, että tulen vasta sitten kun olen käynyt kavereiden kanssa kylällä. No, se taitaa kuulua tuohon ikään eihän sitä koskaan tiedä jos hurja nuoruus jää yhtä lyhyeksi kuin itselläni. 



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...