keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Maailman ihanin

Olen jo pidemmän aikaa ihmetellyt ja alan olla aika kyllästynyt siihen kuinka ihmiset jaksavat aina valittaa miten huonosti asiat ovat. Myönnän sortuvani siihen usein itsekin ihan turhan päiväisten asioiden kohdalla. Merkittävimmät asiat elämässäni ovat kuitenkin enemmän kuin hyvin.

Mulla on maailman ihanin, helpoin ja kaikella tapaa paras tytär, joka on täyttänyt elämän tyhjät kolot. Hän saa aikaan maailman ihanimman tunteen. Sen tunteen kun saa oman lapsen syliin, hän katsoo sua suoraan silmiin ja hymyilee. Hänen koko olemus huokuu onnea siitä että on päässyt oman äidin syliin vaikka edellisestä kerrasta olisi aikaa vasta viisi minuuttia. Silloin sydän pakahtuu ja pää meinaa haljeta onnesta. Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla eikä sitä voi edes kuvitella ennen kuin sen kokee itse. Alat nauraa ja lapsikin purskahtaa nauruun. Voi ei tätä ihanaa tunnetta!


Toinen lapsiin liittyvä onnen purkaus tulee kun katsoo nukkuvaa lasta. Lapsi on niin levollinen ja onnellinen, ei tiedä mitään ympäröivästä pahasta maailmasta. Ja ennen kaikkea siinä on sinun lapsesi, ja sinä teet hänestä onnellisen. Siitä hetkestä ei malta poistua. Tämän pienen ihmisen takia tekisin ihan mitä vain!


Myös oma koti tekee onnelliseksi. Se ei ole maailman paras eikä muka edes tarpeeksi iso, mutta se on oma. Sen saa laittaa juuri sellaiseksi kuin itse haluaa. Siinä näkyy oma kädenjälki ja rivien välistä se paljastaa koko luonteen ja eletyn elämän. Sinne on aina tervetullut!


Mies. Se vaan on siinä sohvalla, eikä ”tee mitään”, silti tämä perhe ei toimisi ilman sitä. Kun se on poissa tajuaa kuinka paljon mies oikeasti kotona tekeekään, enhän minä saa edes ruohonleikkuria käymään! Nyt kun Joni on viikot armeijassa kaipaa sitä jopa vain istumaan siihen sohvan nurkkaan. Eihän sitä ilman voi elää. Reilun kahden vuoden seurustelun jälkeen ei ole enää oma itsensä ilman toista, se on kasvanut kiinni toiseen kylkeen. Sitten kun mies pääsee lomille ja sitä saa rutistaa oikein kovaa, onnellisuus on lähellä huippuaan.


Ystävät. Vaikka niitä ei näe enää niin usein kuin ennen lapsen syntymää, ei ne unohdu, eikä varsinkaan yhteiset hölmöt jutut. Kun pitkän tauon jälkeen nähdään saattaa hetken olla hiljaista, mutta hetken päästä puhutaan niin kuin ei oltaisi ikinä erossa oltukaan. Pelkkä ajatuskin siitä kuinka muistellaan lapsuudessa tehtyjä tyhmiä juttuja, saa hymyn huulille.


Sukulaiset ja perhe. Se tukiverkko on korvaamaton, niiltä saa apua aina kun tarvitsee. Kenelle soittaisi keskellä yötä jos ei omalle äidille? Kenelle raportoisi jokaisen pikku neidin liikkeen, jollei pikkusiskolle? Tai kuka kehuisi ja kannustaisi kohti omia unelmia jos ei oma isä? Voisiko kukaan olla onnellisempi jälleennäkemisestä kuin oma koira?


Myönnän olevani sen verran materialisti, että vaatteet, asusteet ja etenkin korut tekevät minut onnelliseksi. Kun päälle pukee täydellisesti istuvat lempparivaatteet, isot korvakorut ja korkeat korot, on pakko tuntea pientä onnellisuutta. Vielä kun tukka ja meikit on hyvin, nousee itsetunto sen verran ettei voi olla muuta kuin onnellinen.


Onnea on myös se kun saa toteuttaa itseään ja omia ideoitaan. Ja vielä kun suunnitelmat toteutuvat ja käsityöt tai muut projektit onnistuvat juuri niin kuin on ajatellut.


Ja kuinka onnellinen onkaan kun saa olla terve ja elää juuri sellaista elämää kuin itse haluaa sekä haaveilla vielä paremmasta tulevaisuudesta. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin..



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...